Terveydenhuoltoa kritisoidaan perustellusti liian vähäisestä panostamisesta ennaltaehkäisyyn ja terveyden edistämiseen. Erinomainenkaan terveydenhuolto ei pysty kuitenkaan yksin estämään sairastumisia eikä sosiaaliryhmien välisiä eroja sairastumis- ja onnettomuusriskeissä. Oikeudenmukainen terveydenhuolto voidaankin nähdä välttämättömänä, muttei yksistään riittävänä tekijänä terveyden oikeudenmukaisuuden toteutumiselle. Sote-uudistus tarjoaa mahdollisuuden korjata terveydenhuollon voimavarojen nykyistä epätasapainoa, poistaa hoitoketjujen pullonkauloja, sekä kohdentaa sote-järjestelmäämme vastaamaan entistä paremmin väestön palvelutarpeisiin.
Sairauksien kirjo on muuttunut eivätkä pitkäaikaissairaudet ja ikääntymiseen liittyvät toimintakyvyn vajeet ole yleensä parannettavissa. Tällöin tavoitteiksi jäävät sairauksien etenemisen hidastaminen, niiden aiheuttamien haittojen vähentäminen, sekä mahdollisimman laadukas elämä vajeista huolimatta. Samalla tarve ennaltaehkäistä pitkäaikaissairauksien kehittymistä tukemalla yksilöiden terveystottumuksien muutoksia korostuu.
Tottumusten muutokset vaativat yksilön omaa motivaatiota, jonka herättelemisessä ja ylläpitämisessä terveydenhuoltojärjestelmän tulisi olla aktiivinen. Aikuisväestön sairauksien ennaltaehkäisyä tehdään osin ryhmämuotoisesti (esim. laihdutus- ja tupakoinnin lopettamisryhmät), osin kohdentamalla toimia suuremassa riskissä oleviin väestöryhmiin ja osin henkilökohtaisten vastaanottokäyntien aikana. Monesti nämä toimet kuitenkin tavoittavat paremmin hyväosaisia, koulutettuja ja itsensä hoitoon valmiiksi motivoituneita henkilöitä. Vaikka terveystottumukset ovatkin yksilön itsensä valittavissa, on usein riskinä, että valinnat periytyvät sukupolvelta toiselle ja kulkevat käsi kädessä esimerkiksi koulutustason kanssa.
Sosioekonomiseen asemaan liittyvät terveyserot ovat yleinen ja varsin pysyvä löydös niin Suomessa kuin muuallakin. Hyväosaisten keskimääräinen terveydentila on useilla mittareilla tarkasteltuna järjestään huono-osaisia parempi.
Terveyserojen taustalla on monimutkainen syytekijöiden verkosto, johon kuuluu muun muassa
- yhteiskuntien rakenteellinen eriarvoisuus
- yhdenvertaisten koulutusmahdollisuuksien puutteet
- ylisukupolvien huono-osaisuus
- yksilöiden kyvyt ja mahdollisuudet hyötyä terveyttä koskevasta tiedosta.
Myös terveydenhuollolla on oma vaikutuksensa terveyseroihin. Väestön palvelujen tarpeeseen oikeudenmukaisesti vastaamaan kykenevällä terveydenhuollolla on tärkeä rooli terveyserojen kaventamisessa.
Huonosti resursoitu perusterveydenhuolto aiheuttaa eriarvoisuutta palvelujen saatavuudessa
Ottamatta kantaa siihen, onko suomalaisessa sosiaali- ja terveydenhuollossa liian vähän voimavaroja vai ei, näyttäisi siltä, että viimeisten parinkymmenen vuoden aikana sote-järjestelmä on ajautunut voimavaroiltaan epätasapainoon. Julkisessa sosiaali- ja terveydenhuollossa voimavarat ovat kohdentuneet erikoissairaanhoitoon, kun taas perusterveydenhuollon resurssit ovat kasvaneet vain vähän. Tällainen osaoptimointi ei ole kenenkään edun mukaista ja on jo johtanut eriarvoisuuteen palvelujen saatavuudessa.
Huonosti resursoidun julkisen perusterveydenhuollon saatavuuden heikentyessä jonotusajat pitenevät erityisesti niillä, joilla ei ole mahdollisuutta käyttää työterveyshuollon tai yksityissektorin palveluita. Hoitoon pääsyn hankaloituessa tyydyttämätön terveyspalvelujen tarve kasvaa, mikä vuorostaan lisää hakeutumista päivystysvastaanotoille.
Kun sairauksia ei hoideta aikanaan avohoidossa, niitä hoidetaan lopulta sairaaloiden vuodeosastoilla, vaikka oikea-aikaisilla perus- ja erikoissairaanhoidon avohoitopalveluilla vuodeosastohoito olisi voitu välttää. Eriarvoisuus vältettävissä olevissa hoitojaksoissa korostaa, ettei palvelujärjestelmän oikeudenmukaisuus ole pelkkä eettinen periaate. Palveluiden oikeudenmukaisuutta vahvistamalla voimme myös vähentää niin erikoissairaanhoidon tarpeetonta kuormitusta kuin inhimillistä kärsimystäkin.
Palveluiden oikeudenmukaisuuden vahvistamiseksi tarvitsemme sote-järjestelmän, jossa on riittävästi terveydenhuollon kiireellisen ja kiireettömän ensikontaktin takaavia perusterveydenhuollon palveluita, vaativampaa hoitoa tarjoavaa erikoisairaanhoitoa sekä erikoissairaanhoidon jälkeisiä jatkohoitopaikkoja ja tuettuja asumispalveluita. Riittävien palveluiden myötä vähenee myös paine tuotannon tehokkuutta heikentävälle osaoptimoinnille. Tällöin voimme keskittyä parantamaan hoidon laatua.
Sirpaloituneen sote-järjestelmän korjaaminen vaatii aktiivista työtä hyvinvointialueilta
Nykyinen, taloudellisiin osa-alueisiin jakautunut ja alueellisesti sirpaloitunut sote-järjestelmämme lisää osaoptimoinnin riskiä. Toisistaan eriytyneet sektorit ja yksittäiset hallintoyksiköt tarkastelevat sote-palveluja omista näkökulmistaan. Vuodenvaihteessa toteutuva kaikkien sote-palvelujen siirtyminen yhteisen hallinnon alaisuuteen mahdollistaa yhteisen suunnittelun, joka perustuu väestön palvelutarpeeseen.
On kuitenkin selvää, ettei uusi hallintomalli automaattisesti ratkaise sote-järjestelmämme ongelmia, ja että palvelujen saatavuuden ongelmia sekä väestön tyydyttymätöntä palvelutarvetta esiintyy vielä tulevaisuudessakin. Ratkaisujen löytäminen edellyttäisi, että kaikki julkisen sote-järjestelmän sisäiset toimijat (hyvinvointialueiden virkamiesjohto, ministeriö ja poliittiset päättäjät eri tasoilla) ottavat keskeiseksi tavoitteekseen purkaa nykyjärjestelmään rakentunutta epätasapainoa. Oikeudenmukaisesti tarjottavat perusterveydenhuollon palvelut sekä panostaminen ennaltaehkäisyyn tarjoavat mahdollisuuksia vähentää osaoptimointia ja palveluiden epätarkoituksenmukaista käyttöä.
Hyvin pian hallinnollisen myllerryksen asetuttua hyvinvointialueiden tulisi siirtyä rakentamaan sote-sektorien ja palvelujen tarjonnan suhteen tasapainossa olevaa alueellista sote-järjestelmää, joka kykenee tarjoamaan toimivat hoitoketjut ja tarvetta vastaavat sote-palvelut koko väestölle.